Siirry sisältöön

Iggy Pop

Wikipediasta
Iggy Pop
Iggy Pop esiintymässä vuonna 2017
Iggy Pop esiintymässä vuonna 2017
Henkilötiedot
Koko nimi James Newell Osterberg, Jr.
Syntynyt21. huhtikuuta 1947 (ikä 77)
Muskegon, Michigan, Yhdysvallat
Ammatti laulaja-lauluntekijä, muusikko, näyttelijä, radiojuontaja
Muusikko
Taiteilijanimi Iggy PopView and modify data on Wikidata
Laulukielet englanti, ranska,
Aktiivisena 1960–
Tyylilajit punkrock, protopunk, hard rock, blues, garage rock, glam rock, jazz
Soittimet kitara, koskettimet, rummut
Yhtyeet The Stooges
Levy-yhtiöt Virgin, RCA, Elektra, A&M
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Polar Music Prize, Grammy Award

Aiheesta muualla
Kotisivut

Iggy Pop, oikealta nimeltään James Newell Osterberg, Jr., (s. 21. huhtikuuta 1947 Muskegon, Michigan) on yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä.

Iggy Popia kutsutaan mediassa usein punkin kummisedäksi. Hänen johtamansa protopunk-yhtyeen The Stoogesin kolmella albumia The Stooges (1969), Fun House (1970) ja Raw Power (1973) pidetään merkittävinä punkin kehitykselle. The Stoogesin lisäksi Iggy on menestynyt myös soolourallaan, joka on ollut musiikillisesti monipuolinen. Hän on levyttänyt urallaan useita erilaisia musiikkityylejä. Hänen kaksi ensimmäistä sooloalbumiaan, The Idiot (1977) ja Lust for Life (1977) vaikuttivat post-punkin kehitykseen.

Vuonna 2010 Iggy Pop valittiin yhdessä Stooges-yhtyeen kanssa Rock & Roll Hall of Fameen.[1] Vuonna 2020 hänet palkittiin elämäntyöstään Grammy-palkinnolla,[2] ja vuonna 2022 hänelle myönnettiin Polar-palkinto. [3]

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Newell Osterberg syntyi 21. huhtikuuta 1947 Muskegonissa Michiganissa. Hän kasvoi vanhempiensa kanssa asuntovaunualueella lähellä Ann Arboria, sen naapurikaupungissa Ypsilantissa.[1] Äitinsä Louella Osterbergin (o.s. Christensen) puolelta Pop on norjalaista ja tanskalaista syntyperää, ja isänsä puolelta hänellä on sekä irlantilaisia että englantilaisia sukujuuria. Hänen isänsä oli adoptoitu amerikanruotsalaiseen perheeseen, mistä juontaa sukunimi Osterberg (alun perin Österberg).[4]

Iggy Pop innostui rock-musiikista jo varhaisessa iässä. Hän piti erityisesti englantilaisista rock-yhtyeistä kuten The Beatles, The Kinks, ja Rolling Stones, joiden kautta hän löysi myös bluesin. Hän perusti samantyylisen yhtyeen The Iguanasin 1960-luvun alussa,[1] ja ryhtyi rumpaliksi. Häntä alettiin kutsua Iggyksi yhtyeensä nimen mukaan.[5] Keväällä 1965 The Iguanas -yhtye julkaisi singlen ”Mona,” joka on Iggyn ensimmäinen virallinen levytys.[6]

The Iguanasin hajottua Iggy liittyi rumpaliksi The Prime Movers -yhtyeeseen. Valmistuttuaan lukiosta vuonna 1965 hän opiskeli antropologiaa Michiganin yliopistossa,[4] kunnes lopetti opiskelut kesken ja muutti Chicagoon The Prime Movers -yhtyeen kanssa.[1] Siellä hän otti soittotunteja Paul Butterfield Blues Bandin rumpalilta Sam Laylta. Iggy Pop ihaili kovasti näkemiään blues-muusikoita mutta katsoi lopulta, että olisi vain naurettavaa, jos hän yrittäisi kopioida näiden omaleimaista tyyliä.[4]

The Prime Movers -yhtye, jossa Iggy Pop soitti rumpuja.

Palattuaan takaisin Ann Arboriin Iggy Pop päätti perustaa oman yhtyeen, kokeellisen rockbändin. Tällä kertaa hän jätti rummut taakseen ja ryhtyi yhtyeensä laulajaksi. Iggyn huomiota herättävä esiintyminen laulajana sai inspiraationsa, kun hän näki The Doors-yhtyeen laulajan Jim Morrisonin Ann Arborissa vuonna 1967.[4] Samana vuonna hän yhdisti voimansa vanhan lukiotuttavansa kitaristi Ron Ashetonin kanssa, joka toi mukanaan rumpaliveljensä Scott Ashetonin sekä basisti Dave Alexanderin. Näin syntyi The Psychedelic Stooges.[4] Sen ensimmäinen esiintyminen oli vuonna 1968 Detroitin Grande Ballroomissa.[5]

Alkuaikoina yhtye kokeili ensin epätavanomaisia soittimia, kuten tyhjiä öljytynnyreitä, ennen kuin siirtyi perinteisempiin instrumentteihin – The Psychedelic Stooges nousi pian paikalliseksi sensaatioksi. Saatuaan vuonna 1968 levytyssopimuksen Elektra Recordsilta se lyhensi nimensä muotoon The Stooges.[1]

The Stooges

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: The Stooges

The Stooges kiersi keskilännen klubeja väsymättä ja sai mainetta villeistä, primitiivisistä esityksistään, joita monet pitivät myös vastenmielisinä. Erityisesti Iggyn lavakäytös herätti huomiota – Häntä pidetään yleensä ensimmäisenä artistina, joka harjoitti stage divingia. Stage divingissä artisti hyppää lavalta yleisön päälle ja yleisö ottaa hänet käsillään vastaan.[7] Iggy Popin muita lavatempauksia oli muun muassa lasinsirujen päällä kieriskely sekä sukupuolielimensä näyttäminen yleisölle.[4][8]

The Stooges oli uransa alkuaikoina enemmän pahamaineinen kuin kuuluisa. Siitä huolimatta bändi sai vuonna 1968 levytyssopimuksen Elektra Recordsilta, kun levy-yhtiön kykyjenetsijä Danny Fields tuli Detroitiin katsomaan MC5-yhtyettä ja päätyi kiinnittämään sen lämmittelijän The Stoogesin.[8]

The Stooges ja Fun House

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Calen tuottama The Stoogesin debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1969. Vaikka The Stooges -niminen albumi sai jonkin verran huomiota underground-lehdistössä, se ei juuri myynyt.[4] Albumi sisältää kuitenkin Iggy Popin uran tunnetuimpia kappaleita, kuten punkrockin klassikoksi nousseet ”I Wanna Be Your Dog”-, ”No Fun”- ja ”1969” -kappaleet.[8] Yhtyeen toisen albumin, Fun Housen nauhoitusten aikana bändin jäsenet tutustuivat heroiiniin, ja se alkoi nopeasti vaatia veronsa. Vuonna 1970 ilmestynyt Fun House sai julkaisunsa aikaan lähinnä negatiivisia arvioita, mutta nyt sitä pidetään yleisesti yhtenä rockin mestariteoksista.[8][4] Yhtyeen ura ajautui kuitenkin vaikeuksiin pian Fun Housen julkaisun jälkeen.

Manageri Danny Fields hylkäsi yhtyeen väsyttyään jatkuvaan sekoiluun ja asioiden selvittelyyn. Lisäksi yhtyeen majatalo oli purkutuomion alla, rahaa ei tullut mistään ja yhtye kolaroi pakettiautonsa siltaan.[4] Noihin aikoihin Iggy myöskin väärensi shekkejä, mutta hänen vanhempansa korvasivat summan poikansa jäätyä kiinni. Pian levyn ilmestymisen jälkeen Iggy erotti alkoholisoituneen basistin Dave Alexanderin.[4] Vuoteen 1971 mennessä kokaiinin ja heroiinin kasvava käyttö aiheuttivat erimielisyyksiä bändin jäsenten kesken[5] ja Elektra Records pudotti The Stoogesin rosteristaan. Iggyt Popin jatkuvat hengenvaaralliset lavatemput huolestuttivat myös levy-yhtiötä, jonka päätös jättää yhtye johti alkuperäisen Stoogesin hajoamiseen samana vuonna.[1]

Raw Power ja Kill City

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Bowie etsi Iggy Popin käsiinsä ja suostutteli laulajan käynnistämään uransa uudelleen. Iggy Pop solmi pian sopimuksen David Bowien managerin Tony DeFriesin johtaman Mainman-managerointiyhtiön kanssa ja muutti Englantiin.[4][1] Bowie ja DeFries auttoivat Iggyä saamaan levytyssopimuksen Clive Davisin johtamalta Columbia Recordsilta.[5] Iggy kasasi The Stoogesin uudelleen ja palkkasi James Williamsonin kitaraan. Alkuperäinen kitaristi Ron Ashetonin siirtyi basistiksi. Tuloksena syntyi jälleen yksi punk-klassikko, raivokkaan räjähtävä Raw Power -albumi (1973).[1] Levyn tuotti Iggy Pop itse, ja sen miksasi David Bowie.[4] Vuoteen 1974 mennessä Pop ja suurin osa Stoogesista oli jälleen syvällä huumeiden maailmassa ja bändin hiipuessa kohti unohdusta se hajosi.[1] Sekasortoinen jäähyväiskonsertti Detroitissa äänitettiin ja julkaistiin myöhemmin Metallic K.O. -albumina vuonna 1976.[4]

Vietettyään lyhyen ajan kodittomana Hollywoodin kaduilla Iggy Pop kirjautui katkaisuhoitoon Los Angelesissa[4]. Samaan aikaan Pop kirjoitti uusia kappaleita ja äänitti niistä demoja Stooges-kitaristi James Williamsonin kanssa, mutta kun yksikään levy-yhtiö ei osoittanut kiinnostusta, kaksikko erosi omille teilleen. Näiden sessioiden valmiit demot julkaistiin myöhemmin Kill City -albumina vuonna 1977.[1]

Iggy Popin sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop

Berliini-vuodet (1976–1979)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Los Angelesissa vietetyn katkaisuhoidon aikana Iggy Popia tuli tapaamaan jälleen vanha ystävä David Bowie, jonka ura oli yhä kovassa nousussa. Bowie tarjosi Iggylle mahdollisuuden lähteä mukaan hänen Station to Station -kiertueelleen, ja kaksikon yhteistyö sujui niin hyvin, että he muuttivat yhdessä Berliiniin asumaan loppuvuodesta 1976.[4] Tänä aikana Bowie auttoi Iggy Popia saamaan soolosopimuksen RCA-levy-yhtiöltä.[1] Bowie oli alkanut kiinnostua eurooppalaisesta elektronisesta rockista, ja hän kuunteli yhtyeitä, kuten Kraftwerk, Can ja Neu, ja myönsi myöhemmin käyttäneensä Popia eräänlaisena musiikillisena koekaniinina Iggy Popin sooloalbumilla The Idiot (1977).[9]

The Idiot ja sitä seurannut Lust for Life äänitettiin Berliinin Hansa-studioilla.[4] Iggy Pop lauloi taustoja myös David Bowien albumilla Low.[4] Berliinin-kauden albumit muodostuivat Iggy Popin kaupallisesti ja kriittisesti menestyneimmiksi albumeiksi. Etenkin The Idiot -albumia on pidetty merkittävänä innoittajana useille post-punk-, elektronisille ja industrial-artisteille, kuten Depeche Modelle, Sisters of Mercylle, Nine Inch Nailsille ja Joy Divisionille.[9]

1970-luvun lopulla punkin nousu nosti soolouralle siirtyneen Iggy Popin kansainväliseen rocktähteyteen.[1] David Bowie liittyi Iggy Popin Yhdysvaltain ja Euroopan kiertueelle kosketinsoittajaksi, ja kiertueelta julkaistiin livealbumi TV Eye (1977). Kiertue oli menestys, ja etenkin Isossa-Britanniassa Iggy Popista oli tullut uuden punk-sukupolven ikoninen hahmo.[1] Monet englantilaiset punk-yhtyeet alkoivat levyttää cover-versioita Iggy Popin kappaleista.

Saatuaan uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa Iggy yhdisti jälleen voimansa Stooges-kitaristi James Williamsonin kanssa, ja he tekivät yhdessä Iggy Popin sooloalbumin New Values vuonna 1979.[1] Kappaleet ”Five Foot One” ja ”I’m Bored” julkaistiin myös singleinä ja niistä tehtiin myös musiikkivideot.[4]

Uran vaikeat vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop vuonna 1980. Hänet tunnetaan tavastaan esiintyä paidattomana.

Iggy Pop sai soolouransa alussa paljon huomiota ja ylistäviä arvioita, mutta suosio alkoi hitaasti hiipua. 1980-luvusta tuli Iggy Popin uran vaikein aikakausi, mikä johtui suurelta osin Iggy Popin alkoholi- ja huumeongelmasta. Hänen seuraavat julkaisunsa Soldier(1980) ja Party (1981) olivat kaupallisesti epäonnistuneita ja monet pitivät niitä pettymyksinä.[4] Levyt myivät kehnosti ja Iggy elätti itseään lähinnä keikkailemalla. Iggy solmi uuden sopimuksen Blondie-yhtyeen Chris Steinin johtaman Animal Recordsin kanssa ja julkaisi Zombie Birdhouse -albumin vuonna 1982.[10] Kokeellinen albumi oli hänen uransa epäkaupallisin teos, eikä se myynyt hyvin.

Vuonna 1982 julkaistiin myös I Need More -kirja, joka koostui toimittaja Anne Wehnerin tekemistä Iggy Pop -haastatteluista. Kirjan saatesanat kirjoitti kuvataiteilija Andy Warhol.[4] Iggy Pop oli tuolloin taloudellisissa vaikeuksissa ja hän asui kurjassa hotellihuoneessa New Yorkin, Times Squaren lähellä.[10] Iggy alkoi jälleen vajota yhä syvemmin huumeisiin, kunnes hän vetäytyi pois parrasvaloista selvittämään elämäänsä.[1] Zombie Birdhouse oli Popin viimeinen albumi seuraavaan neljään vuoteen, vaikka lukuisia Stoogesin live-bootlegeja alkoi ilmestyä tämän tauon aikana.[10]

Iggy Popin paluu suosion huipulle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop vuonna 1987

Vuonna 1983 David Bowie julkaisi Lets Dance -albumin, jolta lohkaistu ”China Girl” -single oli kaupallinen menestys.[11] Kyseessä oli cover-versio Iggy Popin The Idiot -albumilla olleesta kappaleesta, ja Bowien version kaupallinen menestys toi huomattavia tekijänoikeus tuloja Iggylle.[4] ”China Girl” -kappaleen menestys antoi taloudellista turvaa Popille ja samalla innoitti häntä vakiinnuttamaan suhteensa pitkäaikaisen tyttöystävänsä Suchin kanssa. Vuonna 1984 Iggy meni naimisiin japanilaisen Suchi Asanon kanssa, jonka rohkaisemana Iggy aloitti katkaisuhoidon ja pääsi eroon huumeista.[4]

Iggy Popin paluu julkisuuteen alkoi yhteistyöllä entisen Sex Pistols -kitaristin Steve Jonesin kanssa. He ryhtyivät kirjoittamaan kappaleita yhdessä ja tekivät vuonna 1984 tunnussävelen Alex Coxin ohjaamaan elokuvaan Repo Man.[12] Samana vuonna Iggy lauloi taustoja David Bowien sooloalbumilla Tonight. Albumilla oli useita Iggy Popin ja David Bowien yhteistyönä syntyneitä kappaleita sekä Bowien cover-versio Iggy Popin ja James Williamsonin kirjoittamasta kappaleesta ”Dont Look Down”.[4]

Vuonna 1986 David Bowie tuotti Iggyn kaupallisen pop-albumin Blah Blah Blah. Kitaraa albumilla soitti Steve Jones. Levy sisälsi Iggy Popin ensimmäisen Yhdysvalloissa listoille nousseen hitin ”Real Wild Child” Blah Blah Blah sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, ja se menestyi kaupallisesti, mutta levyn radioystävällinen soundi vieroitti osan Stoogesin vanhoista faneista, jotka odottivat Iggy Popin julkaisevan punk rockia.[4]

Vuonna 1988 julkaistiin Iggy Popin albumi Instinct, joka sisälsi aggressiivista hard rockia. Levyn tuotti Bill Laswell ja albumin kitarat soitti Steve Jones. Albumilta julkaistiin singlenä kappaleet ”High on You” ja ”Cold Metal”, joista jälkimmäinen sai Grammy-ehdokkuuden Paras hard rock, heavy metal-kappale -kategoriassa.[1] Instinctin julkaisun jälkeen Iggy Pop lähti maailmankiertueelle. Kiertueella kitaristina soitti suomalainen Andy McCoy.[4]

Aivan kuten 1970-luvun puolivälissä, jolloin Popia ihailivat lukuisat nousevat punk-artistit, historia toisti itseään 1990-luvun alussa, kun Yhdysvaltojen Seattlesta nousi esiin Stoogesin perintöä vaalivia yhtyeitä, kuten Nirvana, Mudhoney ja Soundgarden. Samoihin aikoihin monet artistit alkoivat tehdä omia versioitaan Iggy Popin kirjoittamista kappaleista – näihin kuuluivat muun muassa Slayer, Duran Duran, Guns N’ Roses, R.E.M. ja jopa Tom Jones.[4] Vuonna 1990 ilmestyneellä Brick by Brick -albumilla tuottajana toimi Don Was ja mukana oli Guns N’ Roses -yhtyeen kitaristi Slash ja basisti Duff McKagan. Albumi oli Popin ensimmäinen levytys Virgin Recordsille. Levy toi hänelle ensimmäisen kultalevyn Yhdysvalloissa.[1] ”Candy”-single nousi myyntilistojen sijalle 28.[13] Kappale oli duetto B-52’s-yhtyeen laulajan Kate Piersonin kanssa.[1]

Iggy Popin seuraava sooloalbumi American Ceasar (1993) oli yhdistelmä aggressiivista punk rockia ja akustisia kappaleita. Kappaleilla kuten ”Plastic and Concrete” ja ”Wild America” sekä ”Perforation Problems” (joka kertoo heroiinin käytön lopettamisesta), Pop tarjosi kuulijoille kuvia Yhdysvaltojen karummasta puolesta.[10] Vuonna 1996 Pop yritti jälleen tavoittaa Stoogesin raakaa protopunk-soundia albumilla Naughty Little Doggie.[4] Samana vuonna hän sai yllättävän hittibiisin, kun lähes 20 vuotta vanha ”Lust for Life” -kappale nousi uudestaan suosioon Trainspotting-elokuvan ansiosta.[1]

Avenue B ja Beat Em Up

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop

!990-luvun lopulla Iggy Pop työskenteli myös elokuvamusiikin parissa. Vuonna 1997 julkaistiin Johnny Deppin elokuva Soturi (the Brave), jonka musiikin Iggy Pop oli säveltänyt.[4] Osa elokuvan kappaleista päätyi myös Iggyn seuraavalle sooloalbumille Avenue B (1999). Albumin tuotti Don Was, ja levy oli suurelta osaltaan rauhallinen ja akustinen.[1] Levyn kappaleisiin vaikutti suuresti Iggyn avioero vaimostaan Suchi Asanosta. Iggy Pop laulaa albumilla viidenkympin kriisistään ja kuvailee eron jälkeistä yksinäisyyttään.[14][4] Albumin nimi Avenue B tuli Suchin ja Iggyn yhteisen New Yorkin asunnon osoitteesta. Iggy on kuvaillut Avenue B -albumia todella henkilökohtaiseksi kuvaukseksi hänen yksityiselämästä.[4] Levyn rauhallinen musiikillinen tyyli jäi kuitenkin vain väliaikaiseksi, kuten hänen seuraava aggressiivinen heavy rock -albuminsa Beat Em Up (2001) osoitti.[1][15]

Beat Em Up -albumin tuotti Iggy Pop itse. Levyllä kitaraa soittivat Glen Danzigin johtaman Samhain-yhtyeen kitaristi Pete ”Damien” Marshall sekä Whitey Kirst, joka osallistui myös kappaleiden säveltämiseen.[4] Levy julkaistiin 18. kesäkuuta 2001, ja se omistettiin levyn basistille Lloyd Mooseman Robertsille, joka murhattiin 22. helmikuuta 2001 katujengien välisessä drive-by-ampumisessa pian levyn äänitysten jälkeen. Lloyd Mooseman kuului Crips-katujengiin.[16] Hänet tunnettiin parhaiten Body Count -yhtyeen basistina. [4]

The Stoogesin paluu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop vuonna 2011

Hylättyään aiemmin 1990-luvun lopulla lupaamansa Stoogesin paluun Iggy Pop lunasti vihdoin lupauksensa vuonna 2003. Hän otti studioon mukaansa Ron ja Scott Ashetonin, ja kolmikko kirjoitti sekä äänitti neljä kappaletta Iggy Popin sooloalbumille Skull Ring (2003). Albumilla vieraili myös Sum 41, Green Day ja Peaches. Tämän jälkeen uudelleen koottu Stooges lähti lyhyelle, mutta riehakkaasti vastaanotetulle kiertueelle, jolla basistina oli Minutemen-yhtyeen Mike Watt. Kiertueella soitettiin lähinnä Stoogesin kahden ensimmäisen albumin kappaleita.[1]

Vuonna 2004 Iggy esiintyi Jim Jarmuschin elokuvassa Coffee and Cigarettes.[1] Vuonna 2005 ilmestyi Iggy Popin koko uraa kattava kokoelma A Million in Prizes: The Anthology.[1] Vuonna 2007 The Stooges julkaisi uuden studioalbumin The Weirdness. Albumin tuotti Steve Albini. Levyä pidettiin yleisesti pettymyksenä mediassa.[4]

Kitaristi Ron Asheton sai sydänkohtauksen ja kuoli tammikuussa 2009. Toukokuussa 2009 Iggy ilmoitti jatkavansa Stoogesia Raw Power -aikakauden kitaristin James Williamsonin kanssa. Uusi kokoonpano debytoi marraskuussa 2009,[8] ja vuonna 2010 Stooges valittiin Rock & Roll Hall of Fameen.[1]

Preliminaires ja Apres

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stooges kiireistä huolimatta Pop julkaisi toukokuussa 2009 uuden sooloalbumin Preliminaires, joka sai inspiraationsa jazzmusiikista ja eurooppalaisesta popista.[1] Albumi sai innoitusta myös ranskalaiselta kirjailijalta Michel Houellebecqilta, jonka kirja Mahdollinen saari oli tehnyt Iggy Popiin suuren vaikutuksen. Preliminaires-levyä on luonnehdittu Iggy Popin uran rauhallisimmaksi albumiksi. Levyn tuotti Hal Cragin.

Albumi sai jatko-osan, kun Iggy ja Hal Cragin päättivät tehdä yhdessä vielä toisen levyn, vuonna 2012 julkaistun cover-albumin Apres, jolla Iggy tulkitsi esimerkiksi Serge Gainsbourgin, Cole Porterin ja Beatlesin musiikkia.[1] Iggy lauloi osan kappaleista ranskaksi. Levy sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Kun toimittaja Bill Flanagan haastatteli Bob Dylania vuonna 2017 ja kysyi tämän suosikkilevyjä, Dylan mainitsi suosikikseen Iggy Popin Apres-albumin.[17]

Ready to Die

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 2013 The Stooges julkaisi James Williamsonin tuottaman Ready to Die -albumin.[1] Scott Asheton joutui kuitenkin vetäytymään kiertueelta terveysongelmien vuoksi, ja hän kuoli sydänkohtaukseen 15. maaliskuuta 2014. Seuraavan kerran, kun Iggy Pop suuntasi Yhdysvaltoihin kiertueelle vuonna 2015, hän oli sooloartistina ja esiintyi uuden taustayhtyeen kanssa. Kesäkuussa 2016 James Williamson ilmoitti The Stoogesin lopettaneen toimintansa.

Iggy Popin myöhempi ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iggy Pop

Tammikuussa 2016 Iggy Pop ja Queens of the Stone Age -yhtyeen johtohahmo Josh Homme yllättivät fanit ilmoittamalla, että he olivat kirjoittaneet albumin yhdessä The Dead Weather -yhtyeen kitaristin Dean Fertitan ja Arctic Monkeys -yhtyeen rumpalin Matt Heldersin avustuksella. Albumi Post Pop Depression äänitettiin salaa ja rahoitettiin täysin itsenäisesti. Se sisälsi singlet ”Gardenia”, ”American Valhalla” ja ”Sunday” ja kiertueen. Albumia verrattiin usein mediassa Iggy Popin kahteen ensimmäiseen sooloalbumiin David Bowien kanssa, ja se sai Grammy-ehdokkuuden parhaan albumin kategoriassa.[1]

Vuonna 2017 Iggy Pop teki myös Gold-elokuvan tunnussävelmän.[18]

Iggyn seuraava sooloprojekti vei hänet pois punk rockista. Vuonna 2019 julkaistu Free oli kokeellinen albumi, joka sisälsi jatsia, ambient-kitaraa, runojen lausuntaa, kuten musiikillisen sovituksen Dylan Thomasin runosta ”Do Not Go Gentle Into That Good Night”.[1] Free albumilla Iggyn keskeisiä yhteistyö kumppaneita olivat jazz-muusikko, trumpetisti Leron Thomas, joka myös tuotti albumin, sekä ambient-kitaristi Sarah Lipstate.[19]

Vuonna 2022 Iggy teki yhteistyötä Catherine Graindorgen kanssa ja julkaisi neljän kappaleen The Dictator -EP:n, Levyn nimikappaleesta The Dictator tehtiin myös musiikkivideo.[1]

Iggy Pop juontaa BBC:n radio-ohjelmaa nimeltä Iggy Confidential.[5]

Vuonna 2023 Iggy julkaisi uuden sooloalbumin Every Loser. Levyn tuotti Andrew Watt, ja albumi on klassinen punk-levy. Every Loserilla taustatukea antoi supertähtien kokoonpano: Foo Fighters -yhtyeen rumpali Taylor Hawkins, Red Hot Chili Peppersin rumpali Chad Smith, kitaristit Josh Klinghoffer sekä Pearl Jam -yhtyeen Stone Gossard ja Guns N’ Rosesin basisti Duff McKagan.[20]

Vuonna 2024 Iggy Pop julkaisi virallisen live-albumin Live At Montreux Jazz Festival 2023. Levy äänitettiin Stravinski-auditoriolla 6. heinäkuuta 2023, ja siinä Iggy esittää kappaleita koko uransa varrelta (Stooges ja soolotuotanto) seitsenhenkisen bändin kanssa.[21]

Näyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iggy Pop on luonut uraa myös näyttelijänä.[22] 1990-luvulla hän sai rooleja elokuvissa Cry Baby, Dead Man ja The Crow II: City of Angels. Lisäksi hänellä oli toistuva rooli TV-sarjassa The Adventures of Pete & Pete.[1]

Vuonna 2016 Iggy Pop esitti miespääosan rikoselokuvassa Blood Orange. Elokuvan ohjasi Toby Tobias.[23] Blood Orange sai hyviä arvosteluja muttei menestynyt kaupallisesti.[24]

Iggy Pop

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iggy Pop on ollut naimisissa kolmesti: Hän meni naimisiin Wendy Weissbergin kanssa vuonna 1968, mutta he erosivat marraskuussa 1969.[25] Iggy Popilla on poika, Eric Benson, joka syntyi vuonna 1970 suhteesta Paulette Bensonin kanssa[4]. Vuonna 1984 Iggy meni naimisiin japanilaisen Suchi Asanon kanssa, ja he erosivat vuonna 1999.[10]

Iggy Pop ja Nina Alu menivät naimisiin marraskuussa 2008.[25] Pariskunta asuu Miamissa Key Biscaynen lähellä Floridassa.[5]

Maailmankatsomus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iggy Pop on poliittisesti sitoutumaton, mutta hän ihaili nuorena Yhdysvaltain presidenttiä John F. Kennedyä ja haaveili nuorena urasta politiikkona.[4] Presidentti Kennedyn salamurha muutti hänen näkemyksensä politiikasta. Hän kertoi BBC:n Newsnight-ohjelmassa: ”Halusin olla poliitikko – kunnes JFK ammuttiin. En luopunut haaveista siksi, että hänet ammuttiin, vaan siksi, että yhtäkkiä tilalle tulivat Nixon, Hubert Humphrey ja Lyndon B. Johnson. Lapsikin ymmärtää heidät nähdessään, että, "nuo ihmiset eivät ole terveitä”.'[26]

Iggy Pop tunnetaan eläinrakkaana ihmisenä. Hän on ottanut voimakkaasti kantaa eläinten oikeuksien puolesta. Hän on eläinten oikeuksia ajavan PETA-järjestön aktiivi.[27] [28][29]

Iggy Pop Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iggy Pop on esiintynyt useasti Suomessa, ensimmäisen kerran Kulttuuritalolla toukokuussa 1978[30] ja kahdesti Provinssirockissa, ensin vuonna 1987 ja uudelleen vuonna 1996. The Stooges -yhtyeen kanssa hän esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa 8. kesäkuuta 2006 Tampereella Sauna Open Air -festivaaleilla ja seuraavan kerran 9. syyskuuta 2007 Helsingin Jäähallissa, 26. heinäkuuta 2008 Seinäjoella ja Porin Sonispheressä kesällä 2010 ja vielä Helsingin Flow-festivaalilla elokuussa 2016. Viimeinen esiintyminen on tapahtunut Kulttuuritalolla Helsingissä 12.06.2022.

Populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Iggy Pop ei itse ollut mukana, vuoden 1998 elokuvan Velvet Goldmine sanottiin pohjautuvan Bowien ja Popin ystävyyteen 1970-luvun alussa. Ewan McGregorin esittämä hahmo Curt Wild lauloi elokuvassa Stoogesin kappaleita.[1]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Stooges

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Idiot (1977)
  • Lust for Life (1977)
  • Kill City (1977) (Iggy Pop & James Williamson)
  • TV Eye Live (live) (1978)
  • New Values (1979)
  • Soldier (1980)
  • Party (1981)
  • Zombie Birdhouse (1982)
  • Blah Blah Blah (1986)
  • Instinct (1988)
  • Brick By Brick (1990)
  • American Caesar (1993)
  • Naughty Little Doggie (1996)
  • Avenue B (1999)
  • Beat 'Em Up (2001)
  • Skull Ring (2003) (sisältää muutaman The Stoogesin kanssa tehdyn kappaleen.)
  • Préliminaires (2009)
  • Après (2012)
  • Post Pop Depression (2016)
  • Live At The Royal Albert Hall (2016)
  • Free (2019)
  • Every Loser (2023)
  • Live At Montreux Jazz Festival 2023 (2024)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Deming, Mark: Iggy Pop Songs, Albums, Reviews, Bio & More | ... AllMusic. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  2. ↑ Paul Grein: Iggy Pop, Public Enemy & More to Receive 2020 Lifetime Achievement Awards From the Recording Academy Billboard. 19.12.2019. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  3. ↑ Iggy Popille myönnettiin "musiikin Nobel-palkinto" - "Tämä on kunnia" Soundi.fi. Viitattu 26.2.2025.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai Trynka, Paul: Iggy Pop, Open Up And Bleed. Sphere, 2007.
  5. ↑ a b c d e f Pop, Iggy | Detroit Historical Society detroithistorical.org. Viitattu 24.2.2025.
  6. ↑ Ankenny, Jason: The Iguanas Songs, Albums, Reviews, Bio & More... AllMusic. Viitattu 26.2.2025. (englanniksi)
  7. ↑ Rolling Stone: 20 Wildest Iggy Pop Moments Rolling Stone. 21.4.2021. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e Erlewine, Stephen Thomas: The Stooges Songs, Albums, Reviews, Bio & More... All Music. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  9. ↑ a b Clash Magazine Music News, Reviews & Interviews: Classic Albums: Iggy Pop - The Idiot Clash Magazine Music News, Reviews & Interviews. 16.3.2012. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e Iggy Pop Biography musicianguide.com. Viitattu 24.2.2025.
  11. ↑ Robin Denselow: David Bowie: Let’s Dance reviewed – archive, 1983 The Guardian. 14.4.2023. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  12. ↑ Iggy Pop Talks Repo Man The Criterion Collection. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  13. ↑ Iggy Pop | Biography, Music & News Billboard. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  14. ↑ Ojala, Pertti: Iggy Pop: Avenue B Soundi.fi. 09/1999.. Soundi. Viitattu 24.2.2025.
  15. ↑ Luukkanen, Antti: IGGY POP: Beat Em Up Soundi.fi. Viitattu 24.2.2025.
  16. ↑ The Unkillable Body Count: Inside Ice-T's Relentless "Grindhouse" Metal Band Revolver. Viitattu 27.2.2025. (englanniksi)
  17. ↑ Q&A with Bill Flanagan | The Official Bob Dylan Site www.bobdylan.com. Viitattu 24.2.2025.
  18. ↑ Lockett, Dee: Iggy Pop’s Best Song Oscar Contender for Gold Is Here in All Its Western Glory 12.1.2017. Vulture. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  19. ↑ Sarah Lipstate aka Noveller brings her moody soundscapes to Iggy Pop’s new album Guitar.com | All Things Guitar. 14.8.2019. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  20. ↑ Nordlund, Tomi: Arvio: Iggy Pop teki mainion levyn – Every Loser kestää vertailua maestron nuoruusaikojen töihin 2023.. Soundi. Viitattu 27.2.2025.
  21. ↑ Sam Richards: Iggy Pop announces new live album from Montreux Jazz Festival 2023 UNCUT. 29.10.2024. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  22. ↑ Iggy Pop | Music Artist, Actor, Composer IMDb. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  23. ↑ ”Blood Orange”. Kacey Clarke, Ben Lamb, Antonio Magro (käsikirjoitus). Adamantine Pictures, Lightworks Film, Trigger Films. 2016-04-29.
  24. ↑ Wendy Ide: Blood Orange review – Iggy Pop steals the show The Observer. 5.6.2016. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  25. ↑ a b JANE ROCCA: What I know about women The Sydney Morning Herald. 23.3.2013. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  26. ↑ Munro, Scott: Iggy Pop reveals political dreams louder. 10.10.2014. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  27. ↑ Koimoi com Team: Iggy Pop, Ke$ha Support PETA Against Seal Slaughter Koimoi. 18.4.2011. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  28. ↑ Iggy Pop Challenges Unspeakably Cruel Bird Experiments At Yale University Look to the Stars. 13.11.2017. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  29. ↑ Dan H: Iggy Pop Speaks Up for Monkeys Used in Experiments - News PETA Australia. 14.9.2020. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  30. ↑ Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Samuli Vanhakarhu: Iggy Pop - Amerikan keisari. Pop-Kirja, 2004.
  • Joe Ambrose: Iggy Pop - Raakaa voimaa. Johnny Kniga, 2006.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Iggy_Pop&oldid=23081468”